Musiikki kirkon rikkautena ja hengellisen elämän kannattajana.

Ovatko teologisen koulutuksen saaneet ihmiset parempia kuin muut? Ovat Suomen kirkon piispojen mielestä. Piispainkokous on romuttamassa kanttorin virkaa alentamalla pätevyysvaatimuksia ja siirtämällä kanttorin viroissa päätösvallan seurakuntatasolle. Seurakuntien talousahdingossa tuloksena on keikkakanttoreita, osa-aikaisia, epäpäteviä ja muuten vain epäsäännöllisiä kanttoreita. Hyvä on: seurakuntien päätös- ja toimintavaltaa on hyvä lisätä läheisyysperiaatteen mukaisesti, kanttoreiden osattava muutakin kuin soittaa urkuja ja johtaa kuoroa ja siksi erilaisten koulutusteiden salliminen on tarkoituksenmukaista. MUTTA: piispojen ehdotukset merkitsevät kanttorin viran ja kirkkomusiikin romuttamista.

Vertailun vuoksi voitaisiin myös pappispulaa lähteä ratkaisemaan tinkimällä pätevyysvaatimuksista (kristillisen opiston raamattukurssin käymällä ja pienen harjoittelun suorittamalla varmasti pärjää ihan hyvin papin hommissa - ei ne nyt niin hirveän vaikeita ole), säästää kustannuksissa maksamalla vain 75% palkkaa, kuten kanttoreille jo nyt tehdään monissa seurakunnissa. Palkkaamalla (edullisesti) sivutoimisia keikkapappeja, voisi seurakunta kohdata paljon useampia ihmisiä, kun olisi varaa lähettää turuille ja toreille ja kapakoihin enemmän työntekijöitä kuulemaan ihmisten iloja ja suruja.

Kukaan ei kuitenkaan ole ehdottanut tällaista kohtelua papeille. Papit ja kanttorit ovat molemmat ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita kirkon korkeasti koulutettuja ammattilaisia. Luulisi, että edes yritettäisiin noudattaa henkilöstöä kohdeltaessa jonkinlaista alkeellista tasapuolisuutta. Puhumattakaan, että ehdotuksia ohjaisi jonkinlainen strateginen näkemys!

Maallikon kokemus on osoittanut, että huomattava osa papeista on harmillisen epämusikaalista porukkaa ainakin päätellen siitä, että suurempaa kiinnostusta erityisesti kirkkomusiikkia, ja seurakunnan musiikkitoimintaa kohtaan, ei ole havaittavissa. Kun papit ja vain papit käyttävät valtaa kirkossa (miksiköhän?), jää musiikkityölle monessa seurakunnassa vain armopaloja.  pitävät valtaa

Lukuisat tutkimukset ja kyselyt ovat kuitenkin osoittaneet, että virret, lauluillat, musiikkitapahtumat, kuorot, yhtyeet ja kirkkokonsertit ovat niitä asioita, joita seurakuntalaiset erityisesti arvostavat. Monelle maaseutupaikkakunnalla kanttori on ainoa todellinen kulttuurin ammattilainen ja mahdollisuus kuulla tasokasta musiikkia häviää kokonaan, jos kanttorin sijasta seurakunta maksaa jollekulle tuntipalkkion virsien säestämisestä jumalanpalveluksessa.

Virret ja musiikki elävät seurakunnissa musiikin ammattilaisen hoteissa. Kanttorit harjoittelevat, harjoittavat, suunnittelevat ja toteuttavat musiikkeja vaivojaan säästämättä  ja tulos kuuluu hivelevänä musiikkina ja seurakunnan yhteisenä hiljentymisenä virsien ääreen. Suomussalmen kirkkoheraan Risto Kormilaisen sanoin

"virsien kautta ihminen tunnistaa torjuttuja tunteita, ehkä kauankin sisälle padottua surua ja tulevaisuudesta huolehtimista. Virsi tekee sen usein tiedostamattomasti. Virren äärellä laulaen tai lukien ihimnen löytää sanat sille, mitä hän aiemmin ei ole kyennyt sanoittamaan. Virsi inspiroi selvittämään tunnemaailmaa ja ihmettelemään elämää ja Jumalaa.

Usein kietoudumme (virren) sanojen sisälle, toisinaan taas melodia kantaa ja vie meidät kauas menneeseen., mutta tuo samalla elettävään hetkeen toivon ja tulevaisuuden"

Onpa niin kauniisti sanottu, että väristykset käyvät selkäpiissä! Jumalanpalveluksessa liturgia, musiikki, antaa sisällön ja auttaa tunteen tasolla käsittelemään päivän tekstejä. Pakko myöntää, että en oman seurakunnan pappien puheista tunne saavani irti paljon mitään, mutta käyn jumalanpalveluksissa musiikin, sanan ja liturgian takia ja koen että Jumala minua siellä erityisesti rikkaasti ja ihanasti palvelee joka kerta.

Ajatuksia herätti tällä kertaa Kirkkomusiikkilehti nro 5-6/2008, josta myös lainaukset on poimittu.