Usko, toivo ja rakkaus

Topias luki Daniel C. Dennettin kirjan Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon. Dennett uskontokriitikkona pyrki selittämään uskontoa kulttuurievoluutiona. Kulttuurin kehityksessä meemit, jotka ovat auttaneet yhteisöä ja yksilöä selviytymään toimintaympäristössään ovat vahvistuneet ja muut kulttuuriset koodit ja käyttäytymismallit jääneet unholaan. Dennettin mukaan tämä selittää uskontojen kehittymisen animismista kohti monimutkaisempia organisoituja muotoja. Elinympäristön ja yhteiskunnan muuttuessa tarpeet ovat muuttuneet ja niiden myötä on syntynyt uusia uskonnollisia innovaatioita.

Jos nyt Topias on Dennettin perusargumentin osapuilleen oikein ymmärtänyt, sellainen maallikko-kirkkokansalainen kun on, niin siihen on tavallaan helppo yhtyä: Uskonto on tärkeää koska se toimii. Uskonto auttaa meitä käsittelemään pelkoja ja ahdistuksia ja kontrolloimaan aggressioita. Usko luo meissä luottamusta, antaa toivoa ja ohjaa antamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Topiaan mielestä kristillisyys noiden kolmen peruspilarinsa: uskon, toivon ja rakkauden kautta tekee elämän elämisen arvoiseksi ja estää elämää tuhoavia voimia pääsemästä valloilleen. (Joo, on tämä heppoista kyökkifilosofiaa, mutta mitä 'asiantuntijat' sitten tässä maailmassa oikeasti ovat saaneet aikaan?).

Tämän ajan synkeiden tapahtumien valossa Topiaan silmät avautuivat ja hän totesi, että hommahan toimii ihan omassa seurakunnassa vähintäänkin joka sunnuntai messussa! Seurakunta toimii Jumalan armon välikappaleena auttaen ihmisiä elämään oikein - hyvää elämää. Armon lähettiläänä seurakunta toimii kristinuskon tarinan kertojana. Tarinat voimaannuttavat ihmisiä ja ohjaavat toimimaan - kohtaamaan lähimmäisiä arjen tilanteissa uskon, toivon ja rakkauden lähettiläinä.

Dennettin pointti toki on, että "paha uskonto" alistaa, vahingoittaa ja kohtelee ihmistä kaltoin ja estää häntä toteuttamasta itseään. Totta sekin - mitä kristinuskokaan on muuta kuin satojen vuosien alistamisen ja vallankäytön historiaa? Dennett vaatii uskonnon tieteellistä ja objektiivista tarkastelua. Näihin toiveisiin voi mitä suurimmalla syyllä yhtyä. On selvästi tarpeellista ymmärtää uskontoa, kristinusko mukaanlukien, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä eikä totuutta saa verhota millään metafyysisillä totuusväittämillä ainakaan silloin, kun niiden voidaan epäillä palvelevan ensisijassa yhteiskunnallisen ja uskonnollisen eliitin vallankäyttöä.

Yllättäen tuli mieleen asia joka ei ehkä ole valjennut ateisteille, jumalankieltäjille eikä suurimmalle osalle kristityistäkään: Jeesushan Raamatun mukaan esitti niin rajun uskontokritiikin ja koko hänen elämänsä oli niin rajua uskonnon dekonstruktiota, että oksat pois. Fariseukset, ulkokullatut, uskonnollisen bisneksen tekijät ja uskonnollisen vallan käyttäjät saivat huutia. Jumalan nimissä toisia komentelevat saivat kuullu, että oikeaa hurskautta on rakentaa silta tavallisten syntisten ihmisten elämään. Jeesukselle Jumalan palvelusta oli lähimmäisen hädän kohtaaminen!!! Se on niin selvästi meille sanottu - emme tarvitse metafysiikkaa - meidän taivasosuutemme on siinä, että toimimme armon välittäjinä toinen toisillemme - silloin maa heijastaa taivasta täydessä sopusoinnussa.

Saarna

Pappi nousee saarnatuoliin ja luo silmäyksen edessään istuviin seurakuntalaisiin. Hän työstänyt saarnaa pitkään; keskustellut kohdalle osuneiden ihmisten kanssa sunnuntain tekstistä. He ovat kertoneet omia näkemyksiään pyhän aiheeseen liittyen. Keskusteluista innostuen pappi pani nettiin nuorten keskustelupalstalle aihepiiriin liittyviä kiperiä kysymyksiä nuorten vastattavaksi. Pari iltapäivää virastossa vierähti nopeasti ajatustenvaihdossa nuorten kanssa. 

Pappi henkäisee syvään, vilkaisee alttarilla olevaa ristiä voimaa hakien, mutta salakarein etteivät ihmiset huomaisi ja pitäisi liian hurskastelevana.  Sitten hän aloittaa. Hän alkaa avata Jeesuksen opetusta kuulijoille. Mitä se tarkoittaakaan kun Jeesus käskee rakastamaan lähimmäistään? Tekemään ihmisille niin tahdomme heidän tekevän itsellemme. Mitä tarkoittaa Jeesuksen opetus, että niissä hädänalaisissa, jotka arjessamme kohtaamme, kohtaamme itsensä Kristuksen? Pappi kysyy.  Miksi meidän hyvien ihmisten kaupungissa Hilja-mummo kuoli kerrostaloasunnossaan yksin ikävään? Miksi pikku Laura istuu iltapäivisin porraskäytävässä itkemässä? Miksi uskovaisen Laakkosen rouvalla on kirkkokahveilla huivi ja mustelmia kasvoissa ja käännämme vain katseemme toisaalle? Miksi Jari nukkuu yönsä pakkauslaatikossa kallion takana metsässä?

Saarnassaan pappi möyhentää ihmisten omahyväisyyttä ja pienisieluisuutta. Pappi ei piittaa mukavuusvyöhykkeistä ja sopivista tai epäsopivista puheenaiheista. Tämähän on kuin Laestadiuksen parannussaarnaa aikoinaan, pappi ajattelee. Konkreettisia asioita siitä, mihin Jeesus on ihmiset kutsunut ja kuinka tulee elää. Pappi mittaa rohkeasti ja tinkimättä itseään ja ihmisiä sillä mitalla millä Jeesus on halunnut mitattavan. Hyvä on hyvää, pahuus pahuutta ja välinpitämättömyys sitä itseään. Kukaan ei täytä mittaa. Kaikki ovat Jumalan kirkkautta vailla. Armosta me olemme pelastetut ja armo koskee kaikkia. Armon henki kutsuu elämään ja rakastamaan.

Pappi siirtyy saarnassaan seuraavaan kohtaan. Hän kuvailee, miten nuoret olivat pohtineet välittämisen ja toisista huolehtimisen kysymyksiä ja ehdottaneet käytännöllisiä asioita, miten seurakunta voi näyttää, että välittää. Hän kehottaa ihmisiä. Hän kutsuu heitä osallistumaan seurakunnan katutapahtumaan vapaaehtoisina työntekijöinä. Kukaan ei saa jäädä pois. Annetaan Jumalan lähteen pulputa.

Pappi nostaa siirtää katseensa tietokoneen näytöltä ja katsoo sitten jälleen ruutuun. Hän vetää äsken tallentamansa tiedoston roskakoriin. Ei kukaan halua tällaista kuulla. Innostus häviää hänen kasvoiltaan. Heille on parempi selittää päivän evankeliumiteksti menemättä liikaa yksityiskohtiin. Voisi vähän viitata vaikka homojen syntiseen elämään - se antaisi jämäkän vaikutelman, josta vanhempi väki tykkäisi. Paranisivat samalla mahdollisuudet kirkkoherran vaalissa. Kuvake tietokoneen näytöllä liikahtaa ja kuuluu rasahdus, kun tietokone ilmoittaa roskakorin tyhjennyksestä. Virta pois ja nukkumaan.

Aamulla pappi puhuu eleettömästi kirkossa.  Harvalukuinen seurakunta on tullut hakemaan pientä ylentävää hengellistä hetkeä sunnuntaiaamuksi - ei mitään totuuden etsintää katuojasta. Vakiokävijät istuvat ilmeettöminä penkissään. Muutama tuntemattomampikin kasvo näkyy kirkon keskivaiheilla väsynyt ilme kasvoillaan. Kärpänen surisee ikkunassa.

Kotiin jäänyt papin puoliso katsoo televisiosta kun  konekiväärin sarja piiskaa georgialaista kylää. Eikö seurakunta näe? Koteloituuko se omaan elämättömään elämäänsä, pyhin muotoihinsa, tuijottamaan valikoituihin synteihin, joita muut tekevät. Pyhien yhteisö? Valittujen joukko? Piskuinen lauma, jonka mielestä valittujen pitää ainakin ajatella jotenkaan samalla tapaa kuin he.

Mutta Jumalan sana puhuu, virret julistavat, urut huokaavat, vanha kirkko narahtaa valittaen ja kirkon pihalla kivet huutavat. Viha, väkivalta, kylmyys ja pahuus hyökyy tsunamin lailla. Hukkuvatko he kaikki? Uskovaiset kalseaan puolityhjään kirkkoonsa, päästyään julistamasta tuomionsa toisinajattelijoille, tavalliset ihmiset vailla toivoa luvatusta maasta betonilähiön torilla ja kapakoissa? Ketkä ovat ne, jotka nostavat katseensa maasta ja näkevät "ristisi Golgatalla, voiton lippu on". Ketkä ovat ne, jotka lupauksen omistettuaan jakavat toivoa muille? Elääkö heitä meidän keskuudessamme?

Täyden palvelun puuhamaa vai kumppani hengelliselle elämänvaellukselle?

Onko kirkossa toiminta itseisarvoista? Tilanne eri seurakunnissa vaihtelee. En ehkä tunne riittävän laajasti tilannetta, mutta epäilen, että monesti on lähdetty sille tielle, että "pyritään houkuttelemaan ihmisiä mukaan seurakunnan toimintaan".  

Mitä tämä toiminta sitten on? Kerhoja, tapahtumia, harrasteita, leirejä, talkoita... Rahankeruuta milloin mihinkin tarkoitukseen. Onko tarkoitus, että seurakunta on toimintakeskus niille, jotka kaipaavat toimintaa? Että kirkko kilpailee järjestöjen kanssa toiminnan järjestämisessä ihmisille? Entä ne, joiden elämä on jo aivan pullollaan toimintaa - ne joiden ainoa toive olisi löytää paikka ilman puuhaamista ja näennäistä hyödyllisyyttä ja tehokkuutta.

Uusi kirkko luopuu kilpailemasta maallisten puuhamaiden kanssa ihmisten ajan täyttämisestä. Kirkko tarjotaa ajan tyhjentämistä. Uusi kirkko purkaa kaikki toimintansa rakenteet niin että jäljelle jäävät vain paikat Jumalan palvelusta varten. Seurakuntatalot, leirikeskukset ja kerhohuoneistot myydään. Lopetetaan rahankeräysten järjestäminen, turha markkinointi ja tapahtumien suunnitteleminen seurakunnissa. Toiminnan suunnittelusta vapautuu valtavat voimavarat - mihin uusi kirkko voi ne käyttää?

Uusi kirkko käyttää voimavaransa ihmisten kohtaamiseen siellä missä he ovat: ostoskeskuksissa, toreilla, ravintoloissa, kouluissa, työpaikoilla. Jeesuksen todistajina me kaikki, seurakunnan työntekijät mukaanlukien, kutsumme ihmisiä hiljentymiseen, syventymiseen, kasvamaan ihmisinä ja löytämään jumalallista, Jumalan kuvaa, itsessämme ja toisissamme. Käytännön tekoja rakkaudessa ja spiritualiteetin hoitamista. Uusi kirkko voi siten keskittymällä kaikkein tärkeimpään, evankeliumin julistamiseen, tuoda ihmisille tinkimättä sitä mitä he ovat vailla. 

Uusi kirkko sopeutuu nykyajan toimintaympäristöön olemalla valmis yhteistoimintaan, verkostoitumalla organisaatiorajoista välittämättä saumattomasti yhteisöihin ja hyödyntämällä kaikkien jäsentensä osaamista. Kristityt arjessa ovat niitä viestinviejiä, jotka kutsuvat kirkon arjen yhteisöihin tuomaan sanomaa vapahduksesta. Yhtä paljon paikallisesti, uusi kirkko toimii wikeissä, blogeissa, youtubeissa, siellä missä inhimillinen vuorovaikutus tapahtuu.

Musiikki kirkon rikkautena ja hengellisen elämän kannattajana.

Ovatko teologisen koulutuksen saaneet ihmiset parempia kuin muut? Ovat Suomen kirkon piispojen mielestä. Piispainkokous on romuttamassa kanttorin virkaa alentamalla pätevyysvaatimuksia ja siirtämällä kanttorin viroissa päätösvallan seurakuntatasolle. Seurakuntien talousahdingossa tuloksena on keikkakanttoreita, osa-aikaisia, epäpäteviä ja muuten vain epäsäännöllisiä kanttoreita. Hyvä on: seurakuntien päätös- ja toimintavaltaa on hyvä lisätä läheisyysperiaatteen mukaisesti, kanttoreiden osattava muutakin kuin soittaa urkuja ja johtaa kuoroa ja siksi erilaisten koulutusteiden salliminen on tarkoituksenmukaista. MUTTA: piispojen ehdotukset merkitsevät kanttorin viran ja kirkkomusiikin romuttamista.

Vertailun vuoksi voitaisiin myös pappispulaa lähteä ratkaisemaan tinkimällä pätevyysvaatimuksista (kristillisen opiston raamattukurssin käymällä ja pienen harjoittelun suorittamalla varmasti pärjää ihan hyvin papin hommissa - ei ne nyt niin hirveän vaikeita ole), säästää kustannuksissa maksamalla vain 75% palkkaa, kuten kanttoreille jo nyt tehdään monissa seurakunnissa. Palkkaamalla (edullisesti) sivutoimisia keikkapappeja, voisi seurakunta kohdata paljon useampia ihmisiä, kun olisi varaa lähettää turuille ja toreille ja kapakoihin enemmän työntekijöitä kuulemaan ihmisten iloja ja suruja.

Kukaan ei kuitenkaan ole ehdottanut tällaista kohtelua papeille. Papit ja kanttorit ovat molemmat ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita kirkon korkeasti koulutettuja ammattilaisia. Luulisi, että edes yritettäisiin noudattaa henkilöstöä kohdeltaessa jonkinlaista alkeellista tasapuolisuutta. Puhumattakaan, että ehdotuksia ohjaisi jonkinlainen strateginen näkemys!

Maallikon kokemus on osoittanut, että huomattava osa papeista on harmillisen epämusikaalista porukkaa ainakin päätellen siitä, että suurempaa kiinnostusta erityisesti kirkkomusiikkia, ja seurakunnan musiikkitoimintaa kohtaan, ei ole havaittavissa. Kun papit ja vain papit käyttävät valtaa kirkossa (miksiköhän?), jää musiikkityölle monessa seurakunnassa vain armopaloja.  pitävät valtaa

Lukuisat tutkimukset ja kyselyt ovat kuitenkin osoittaneet, että virret, lauluillat, musiikkitapahtumat, kuorot, yhtyeet ja kirkkokonsertit ovat niitä asioita, joita seurakuntalaiset erityisesti arvostavat. Monelle maaseutupaikkakunnalla kanttori on ainoa todellinen kulttuurin ammattilainen ja mahdollisuus kuulla tasokasta musiikkia häviää kokonaan, jos kanttorin sijasta seurakunta maksaa jollekulle tuntipalkkion virsien säestämisestä jumalanpalveluksessa.

Virret ja musiikki elävät seurakunnissa musiikin ammattilaisen hoteissa. Kanttorit harjoittelevat, harjoittavat, suunnittelevat ja toteuttavat musiikkeja vaivojaan säästämättä  ja tulos kuuluu hivelevänä musiikkina ja seurakunnan yhteisenä hiljentymisenä virsien ääreen. Suomussalmen kirkkoheraan Risto Kormilaisen sanoin

"virsien kautta ihminen tunnistaa torjuttuja tunteita, ehkä kauankin sisälle padottua surua ja tulevaisuudesta huolehtimista. Virsi tekee sen usein tiedostamattomasti. Virren äärellä laulaen tai lukien ihimnen löytää sanat sille, mitä hän aiemmin ei ole kyennyt sanoittamaan. Virsi inspiroi selvittämään tunnemaailmaa ja ihmettelemään elämää ja Jumalaa.

Usein kietoudumme (virren) sanojen sisälle, toisinaan taas melodia kantaa ja vie meidät kauas menneeseen., mutta tuo samalla elettävään hetkeen toivon ja tulevaisuuden"

Onpa niin kauniisti sanottu, että väristykset käyvät selkäpiissä! Jumalanpalveluksessa liturgia, musiikki, antaa sisällön ja auttaa tunteen tasolla käsittelemään päivän tekstejä. Pakko myöntää, että en oman seurakunnan pappien puheista tunne saavani irti paljon mitään, mutta käyn jumalanpalveluksissa musiikin, sanan ja liturgian takia ja koen että Jumala minua siellä erityisesti rikkaasti ja ihanasti palvelee joka kerta.

Ajatuksia herätti tällä kertaa Kirkkomusiikkilehti nro 5-6/2008, josta myös lainaukset on poimittu.

Tobias ja Topias

Raamatun apokryfikirjoissa Tobiaan (Tobitin) kirjassa esiintyvä Tobias haluaa elää kutsumuksensa mukaista elämää. Niinivessä asuva Tobias pyrkii löytämään vastauksen kysymykseen, kuinka voi elää oikein (hurskaana) vieraan kansan keskellä.

Tobiaan kutsumuksena on elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän uskoo Jumalan antavan hänelle siunauksensa. Oppaana ja matkakumppanina Tobiaalla on kosiomatkalla enkeli Raafael. Jumala antaa siunauksensa Tobiaalle ja hänen perheelleen. Lähtiessään isänsä lähettämänä matkalle Tobias ei tiedä, mikä häntä tiellä kohtaa ja mitä hänen pitäisi tehdä. Hän haluaa etsiä oikeaa ja hyvää ja noudattaa kutsumustaan.

"Jos te käännytte hänen puoleensa kaikesta sydämestänne ja kaikesta sielustanne, ja teette totuuden hänen edessänsä, silloin hän kääntyy teidän puoleenne eikä enää peitä teiltä kasvojansa. Katsokaa mitä hän on teille tekevä, ja olkoon suunne täynnä hänen kiitostansa."

Myös nykyajan Topias haluaa, että Jumala paljastaa kasvonsa. Topias ei tiedä Jumalan tahtoa vaan luottaa, että Jumala lähettää enkelinsä johdattamaan häntä hänen tiellään. Topias ei ole teologi, ei uskovainen, piispa, pappi eikä muutenkaan asiaan vihkiytynyt. Hän ei tunne eikä tiedä asioista, mutta miettii mitä Jumalan kutsun kuuleminen hänen kohdallaan tarkoittaa. Topias on aivan tavallinen maallikko, nimikristitty ja tapauskovainen. Topias juoksee karkuun, kun joku vaatii häntä uskostaan tilille.

Nykyajan Topias haluaa ymmärtää mitä hänen ajassaan tapahtuu ja mitä hänen Jeesuksen seuraajana tulisi ajatella ilmiöistä ympärilään - kirkossa ja yhteiskunnassa. Topias on ollut kiihdyksissään monesta asiasta: virsikirjauudistuksesta, raamatunkäännöksestä, homoliitoista ja monen monesta asiasta. Tässä pyörityksessä Topias menee jo aivan sekaisin. Kaikkein kummallisinta on, että kaikki lyövät sitä kirkkoa, jossa Topias on kristityksi kasvanut. Uudenaikaisille ihmisille kirkko on liian vanhanaikainen ja oikeaoppisille ihmisille vääräoppinen, medialle liian vähän mediaseksikäs ja oiva kohde hyökätä "instituutioiden" kimppuun. Vanhoillisten mielestä kirkko on liian uudenaikainen ja muuttuvainen.

Topiaan mielestä kirkon on muututtava mutta kirkon oikeaa muutosta on kun se pyrkii seuraamaan Jeesusta. Seuratessaan Jeesusta kirkko ei voi olla laitos, instituutio tai organisaatio vaan se on pyhiinvaeltajien joukko. Mitä tämä joukko voi opettajaltaan oppia? Topias aikoo pohtia sitä blogissaan kommentoimalla ajassa liikkuvia asioita, joissa kristillinen katsomus ja nykyaika näyttävät törmäävän.

Uusi kirkko

Uusi kirkko ei ole teologiaa, filosofiaa, eikä jumalllista ilmoitusta. Uusi kirkko on pohdiskelua siitä miten me ihmiset voisimme Jeesuksen opetuksen mukaisesti rakastaa ja tukea toisiamme sen sijaan että liian usein vihaamme ja tuomitsemme.

Tarkoitukseni on heitellä ajatuksia siitä, miten me arkisissa ympyröissämme voisimme tätä kutsumusta toteuttaa ja seurakunnassa ja kirkossa sitä julistaa. Kirkko on kantanut ihmisten elämää vuosisatojen ajan - hajoaako se nyt ideologioiden ja oppien taistelukentäksi? Mikä on kirkon tehtävä nykyaikana?