Usko ja virkarakenne?

Me luterilaiset uskomme kristittyjen yleiseen pappeuteen, jonka mukaan papin tehtävien hoitaminen perustuu ihmisten keskinäiseen  sopimukseen tehtävien jaosta seurakunnassa. On järkevää  ja johdonmukaista, että jotkut keskittyvät opillisten ja hengellisten asioiden ymmärtämiseen ja toiset tukevat heitä ja antavat siihen mahdollisuuden. Kaikkien uskovien pitäisi kuitenkin yhdessä tehdä taitojensa ja ymmärryksensä mukaan töitä Jumalan valtakunnan hyväksi. Raamatullinen ajatus leiviskänsä käyttämisestä tai hukkaamisesta vastaa nykyajan käsityksiä osaamisen, luovuuden ja innovatiivisuuden hyödyntämisestä työelämässä. Yleensä tämä on mennyt siihen suuntaan, että tarvitaan enemmän koulutusta ja erityisosaamista. Erityisesti tämä tarkoittaa sitä, että erilainen osaaminen valjastetaan mahdollisimman hyvin organisaation käyttöön. Näin ollen myös kirkossa pitää antaa mahdollisuus leivisköitten käyttöön.

Mikä sitten on tilanne käytännössä? Mielestäni käytännössä kirkossa toimii papiston hegemonia, jonka mukaisesti maallikot kelpaavat lukemaan tekstinpätkän, ehkä kättelemään ihmisiä ovella. Nuoriso-ohjaajat ja diakonit ovat nyky-yhteiskunnassa niitä harvoja työntekijäryhmiä, joilla ei ole mahdollisuutta omalla alallaan edetä urataan ja lisää kouluttautumalla pätevöityä vaativampiin tehtäviin. Sama koskee musiikkityötä. Kun tulee kysymys seurakunnan eri työalojen johtotehtävistä, niihin valitaan automaattisesti pappi, vaikka teologinen koulutus antanee kuitenkin ensisijaisesti valmiuksia hengellisten kysymysten käsittelyyn - ei johtamiseen.

Vielä hullumpaan suuntaan ollaan menossa erityisesti  kanttorien virkarakenneuudistuksessa. Kanttorin tehtävä on  kirkossa papintehtävien ohella toinen virka, johon pääsääntöisesti vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Mitä piispat esittävät? Että tingitään koulutusvaatimuksista! Miksi? Miksi virkarakennetta yleensä pitää tarkastella työntekijäryhmittäin? Minun mielestäni kirkon leivisköjen vastuullista käyttöä olisi, että kaikille työntekijöille tarjottaisiin tasapuolisesti osaamisen ja koulutuksen mukaisesti mahdollisuus pätevöityä, edetä uralla, ottaa vastaan haastavampia tehtäviä toimia johtotehtävissä seurakunnissa. Miten muuten kirkko saa tulevaisuudessa päteviä ja motivoituneita työntekijöitä seurakuntiin?? Miten kirkko voi toimia niin, että yksi työntekijäryhmä sortaa ja vähättelee toisia työntekijöitä systemaattisesti???

Näen, että uudessa kirkossa johtajuus perustuu työtehtävien osaamiseen, koulutukseen ja hengelliseen senioriteettiin koulutustaustaan katsomatta. Diakoniassa, nuoriso- ja lapsityössä ja musiikkityössä kaikissa luodaan koulutusputki esim. elinikäisen oppimisen periaatteiden mukaisesti niin, että työntekijöillä on mahdollisuus edetä aina tohtorin tutkintoon asti ja vastaavasti päästä johtotehtäviin seurakunnissa. Tarkemmat koulutusalat määritellään tarkemmin kunkin työalan puitteissa, mutta tutkinnot voivat olla esim. yhteiskuntatieteen tutkintoja. Musiikin alalla tietenkin musiikin tutkintoja. Tarvittaessa voidaan luoda uusia tutkintoja työalojen tarpeiden mukaan ja sisällyttää niihin teologisia opintoja. Pappien tehtävät säilyisivät ennallaan lukuunottamatta seurakunnan johtamista, joka organisoitaisiin osaamiseen, ei teologiseen tutkintoon, perustuen. Myös papin tehtäviin avattaisiin amk-tutkintoon perustuva väylä. AMK-papit voisivat toimia avustavissa ja osa-aikaisissa pastorin tehtävissä samoin kuin nyt on amk-kanttorit.  Perusidea olisi kuitenkin, että ei-teologisen koulutuksen saaneille avattaisiin tasavertaiset mahdollisuudet toimia omalla erikoisalallaan kirkon hengellisessä työssä, koska ei ole mitään asiallisia perusteita miksi näin ei toimittaisi. Tällainen järjestely vapauttaisi valtavat voimavarat kirkossa ja motivoisi kaikkia työntekijöitä kehittämiseen! Samalla mahdollistettaisiin todella helpot joustot, kun virkarakenne joustaisi kaikkien työntekijäryhmien osalta: nyt papiston osalta tätä joustomahdollisuutta ei ole.